"En jaksa enää tätä päätä. Haluan vaihtaa sen parempaan, putkiaivoiseen määrätietoiseen selkeänäköiseen päähän, joka tietää 10-vuotiaana mitä haluaa, saavuttaa sen parikymppisenä ja kolmekymppisenä on jo uransa huipulla. Miksen, miksen minä tiennyt silloin, miksen tiedä tänään"

Tähän malliin tuskailee blogissaan Wicked Child. Postaus sai vastakaikua, eikä ihme.

Itselläni aikaa kului noin 18 vuotta, että keksin mihin aikuiselämäni määrittävän askeleen tulen ottamaan. Tunne on vahva, mutta tiedän vasta tien, en määränpäätä. Siltikin koen itseni onnekkaaksi - minulla on tie!

Sitä haluaisi itsestään valmiin. Ammatti, työ, auto, puoliso, asunto ja pari mukulaa sinne temmeltämään. Ehkä koirankin. Siinä sitä sitten oltaisiin, valmiina.

Kuka piru on määrittänyt, että milloin sitä oikein itselleen on sellaisessa kunnossa, että kelpaa? Me elämme elämää, joka saattaa päättyä silmänräpäyksessä. Asiasta muistuttaminen lienee kliseisempää kuin itse klisee, mutta PERKELE; kuinka moni tälläkin hetkellä tuntee huonoa omatuntoa siitä, ettei ole omalla tiellään valmiiksi?

Minusta Wickedin lista oli enemmän ansioluettelo, kuin päättömyytensä kurjimuskirja. Anteeksi vain kaikille konttorityöskentelijöille, mutta minusta tuo on enemmän elämää kuin paperien pyörittely 8 tuntia päivässä.

Minulla on yksi neuvo -joka ei ole mikään maailmaa mullistava ja todennäköisesti jääkin vain neuvoksi - niille, jotka miettii ja pohtii ja pähkäilee tulevaisuuttaan:

Mieti, missä asiassa/asioissa sinulla on, tai on aina ollut, sisäsyntyinen motivaatio. Mitkä asiat herättää sinussa coktailkutsu-reaktion, eli mihin kiinnität automaattisesti huomiota ja mitä sinulla on kipinä seurata? Historialliset faktat, ruuanlaitto, luonto? Joihinkin asioihin voi olla jonkinasteinen mielenkiinto, mutta mihin on miltei intohimo?

Ja jokainen työ, harrastus tai opiskelu, mitä elämässään päätyy tekemään tuo meille aina jotain. Ystäviä, kokemuksen tai ainakin tunteen siitä, että tuota asiaa en koskaan tule työkseni tekemään! Kaikki kotiinpäin.