En yleensäkään ole kovasti trendien perään. Siksi minun täytynee muutamat kerrat puntaroida, miksi ylipäätään kirjoittaisin ajatuksiani muiden nähtäväksi itselleni sopivin aikavälein.

Meppi, lukkari, pikkupoika tai pornotähti, moni asia erottaa, yksi yhdistää - blogi. En toki kiellä, että joitakin ihmisiä automaattisesti kiinnostaa jonkinlaisten ihmisten asiat. Julkisuuttakin tulee ihan kiitettävässä määrin, jos on ihminen jolla mielipiteet ovat ennenkaikkinen työväline.

Mutta mitä minä tästä kostun? Tavallinen opiskelija, jolla ei ole edes mitenkään huomattavan kokoinen ja siksi mielenkiintoinen rintavarustelu.

 Todellisuus on se, että suurin osa blogeista hukkuu blogisfäärin erittäin rikkaaseen diversiteettiin ja tuskin tulee koskaan löydetyksi.  Suurin osa meistä (huomaatko, lasken jo itseni kuuluvan joukkoonne) huutaa omaan henkilökohtaiseen autiomaahaansa mainioita ja kaikenkattavia mielipiteitään. Mutta jos näkymättömyys on totuus, niin kannattanee vain hyväksyä se.

Minä en aio masentua, jos 3 kk:n jälkeen statistiikat näyttäisivät tyhjää kävijämäärieni kohdalla, sillä en aio kirjoittaa julkisuus motiivinani. Moinen harhakuvitelma varmasti romuttuisi kyllä jo alkumetreillä.

Tehokas itseilmaisu ja sen parantaminen ovat jokseenkin tärkeitä tässä informaatiotulvan maailmassa, jossa faktaa ja fiktiota on vaikeaa erottaa toisistaan. Loppujen lopuksi kaikelle oikeallekin asialle on taipumus tulla sokeaksi. Jos haluaa tulla ymmärretyksi, on hyvä olla ymmärrettävissä. Näen kirjoittamisen harrastuksena, jossa voi saavuttaa huipputuloksia vain harjoittelemalla. 

Soppaan voitaneen sotkea myös perinteinen päiväkirja-argumentti, joka puoltaa kirjoittamista mentaalisesti järkevänä toimintana. En osaa sanoa, onko mielenterveydelleni millään muotoa mikään toiminta varsinaisesti järkevää, mutta tuen käsitystä sikäli, että välillä ajatukset harhailevat päässä kuin joukko irtonaisia langanpätkiä, jotka kirjoittaminen sitten onnistuu menestyksekkäästi kutomaan järkeväksi kokonaisuudeksi.